Eko/Somatiikasta (2017)
Pohjimmiltaan somaattinen työskentely on radikaalia toimintaa. Se on myös taiteellista toimintaa. Opettaessani kommunikoin esiin tiloja, havaintoja ja kenttiä, kokemuksellisesti ja osallistavasti ryhmän kesken. Työ on aina luovaa ja dialogista, materiaalin tulee elää suhteessa ryhmän kysymyksiin ja kokemuksiin.
Opetukseni on usein tapahtunut akateemisten linjausten marginaalissa, pääaineiden sivussa, päättävien elinten näkymättömissä. On ollut ajanjaksoja jolloin tämä on aiheuttanut minussa suurtakin ammatillista kärsimättömyyttä ja ärtymystä, sillä työn merkityksellisyys on ryhmissä aina käsinkosketeltavaa.
Tästä syystä olen useasti joutunut tutkimaan suhdettani marginaaliin tietoisen uudelleenmäärittelyn kautta. Marginaalit ovat alueita, joissa rikkakasvien vahvat juuret pureutuvat asfaltin läpi. Ne ovat villejä, kultivoimattomia ja osin kartoittamattomia alueita, joiden olemassaolo ylläpitää diversiteettiä, muutoksen mahdollisuutta ja liikettä. Marginaalit, joita työskentelyssäni ylläpidän, ovat ruumiillisia villiintymisen alueita, jossa kokea toisin ja pois-oppia habituaalisia, epätarkoituksenomaisia havainto- ja toimintamalleja. Työlläni voin luoda lepopaikkoja ja katvealueita, joissa palata ruumiini tapahtuman äärelle. Kysyn työssäni millaisia havaintoja tai toimintoja nämä suvantokohdat saattavat meissä esiin, erillisinä ja samaan aikaan yhteenkietoutuneina organismeina? Millaista ajallisuutta, suhteellisuutta tai kollektiivisuutta voimme kokea? Miten rakkaus ja vapaus voi kummuta työskentelystä niin, että ryhmä, joka ei alussa tuntenut toisiaan lainkaan, lähentyy ja tulee kosketetuksi toistensa olemassaolosta? Näitä suvantoja kutsun esiin tutkimalla ruumiillisesti solujen toimintaa, embryologiaa, evoluutiota, immuniteettia. Nämä ovat elämälle oleellisia ei-näkyviä aspekteja, jotka venyttävät havaintomme raameja, työntävät meitä oman totunnaisen kokemusmaailmamme rajapinnoille.
Jossain vaiheessa havaitsin, etten voi enää odottaa sitä, että joku muu (instituutio, päättävä elin, joku jolla on kuviteltua ja sosiaalisesti sanktioitua valtaa) tunnistaa työni tärkeyden. En voinut enää jäädä odottamaan sitä, että saan hyväksyntää ulkopuoleltani. Se mille halusin rakentaa tilaa oli itsessäni vyörynyt omien inhimillisten raamieni lävitse - jonkun toisen tunnustus ei olisi muuttanut enää mitään. Olin odottanut sellaista liian kauan. Me olemme odottaneet sellaista liian kauan. Meidät on saatu uskomaan, että se on ainoa hyväksytty reitti ja tämä on strategia meidän äänemme ja ruumiillisen tiedon vaimentamiselle. Miten joku voi tunnistaa tai antaa tunnustusta jollekin sellaiselle, jos hän ei sitä ymmärrä? Jos heidän havaintonsa ei sitä poimi kaikkien muiden signaaleiden joukosta?
Minun työni on kannatella näkymätöntä, tehdä tilaa jonkin esiintulemiselle, jollekin josta emme vielä tiedä. Väitän intohimoisesti, että se on taiteellista toimintaa. Ja aktivismia ja terapiaa ja pedagogiaa. Väitän, että on tarpeetonta olla erottelematta näitä toisistaan. Väitän, että meidän on välttämätöntä oppia kannattelemaan kompleksisia, ristiriitaisia ja havaintoamme hankaavia tapahtumia. Maailma ei mahdu sileisiin, yksiulotteisiin raameihin. Se pursuilee, räjähtelee, kuumenee, tulvii, tappaa, kärsii, kuolee, rakastaa, hajottaa, halkeilee. Miten me voimme oppia suostumaan maailman tapahtumiselle, sille epävarmuudelle, jota tämänhetkiset ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit meissä herättävät? Miten voimme osallistua maailman ja ruumiin tapahtumiseen, kokea yhtenäisyyttä orgaanisen ja epäorgaanisen materian kanssa, kokea vastuuta siitä, mitä aistimme ympäristössämme? Herättää ruumiimme sitä jatkuvasti uhkaavalta tunteettomuudelta, välinpitämättömyydeltä, pelolta, joka tukahduttaa toimijuuttamme. Millaisia tiloja, tapahtumia tai harjoitteita voimme luoda maailmassa olemiselle, toimijuuden mahdollistamiselle, muutoksen kanssa keskustelemiselle ja välitiloihin suostumiselle?
Ekosomatiikka ei ole valmis tai jo olemassaoleva kenttä. Se on termi, joka on noussut esiin eri toimijoiden työskentelyssä erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Omassa työssäni se on kehittynyt orgaanisesti somaattisen harjoitukseni ohella vuodesta 2006 lähtien, laajentaen somaattisuuden käsitettä omassa ruumiissa tapahtuvasta harjoittamisesta kohti yhteisöllistä ja yhteiskunnallista harjoittamista. Taiteellisessa residenssissä vuonna 2014 hahmottelin esiin ekosomaattisen työskentelyni ääriviivoja – kolme vuotta myöhemmin olen yhä työpöytäni ääressä, ihmetellen ja kysyen, nyt jo muidenkin kuin vain itseni kanssa.
Eko-etuliite on itselleni merkityksellinen. Sillä haluan irtisanoutua sellaisesta somattisuuden väärinymmärtämisestä, jossa somatiikka nähdään tanssille tai liikkeelliselle harjoitukselle - tai taiteelle - alisteisena, korjaavana tekniikkana, jonain sellaisena, jonka tarkoitus on tarjota valmiita vastauksia, tähdätä yksiulotteisesti suorituksen parantamiseen tai kivun ja epämukavuuden poistamiseen.
Somaattisuus itselleni on harjoitus ruumiissa olemisesta, joka vaikuttuu maailmasta ympärillään. Liike ja kosketus, kinesteettinen aisti, on ensimmäinen kielemme ja kaikkien muiden aistikanavien erityisyyttä ja integraatiota pohjustava aisti. Kokemuksemme itsestä on muokkautunut ja mahdollistunut suhteessa toiseen. Ruumis on ainoa intrumentti, jonka kautta hahmotamme ja ymmärrämme maailmaa. Tämä hahmotuskyky on plastinen, muokkautuva – ja tiedämme hyvin käyttävämme vain pientä osaa niistä mahdollisuuksista, jotka potentiaalisina kytköksinä meissä on olemassa.
Jo evoluution näkökulmasta olemme yhä keskeneräisiä.
Ekosomatiikka on ehdotus näiden potentiaalien esiinkysymiselle.
Eräs opiskelija sanoi minulle äskettäin: “Satu, tämä työ antaa minulle toivoa.” Hiljaa nyökkäsin itselleni. Toivo mahdollistaa tilaa havainnon ja toiminnan välillä.
Sitä tilaa haluan kannatella.
Satu Palokangas © 2017
please request permission before republishing
